Oli tyypillinen tammikuinen tiistai-iltapäivä. Istuessani keittiönpöydän ääressä juomassa possukahvia, kuulin kioskin puolelta tutut äänet. Nousin ja kävelin tiskin taakse, jossa kaksi 15-vuotiasta, nauravaista pojannaamaa selittivät myyjälle jotain, jonka sisältöön en päässyt ihan kiinni, mutta jotain hauskaa se tuntui olevan.
Jukka ja Vesa olivat tuolloin villejä kavereitani, joiden kanssa oli aina hauskaa. – Tiedä tuota, yhdistikö meidän jokaisen taustalla olevat kotiongelmat toisiamme, vai jokin muu samankaltaisuus, koska viihdyimme erään aikakauden todella paljon keskenämme?
Istuuduttiin juttelemaan yhteen kioskin pöydistä. Vesa kertoi ostaneensa romaanilta auton lahjakellollaan.
– Tuuks, Sari, hakemaan meidän kanssa Zephyriä niiden kämpältä?
– Kyytikin on, lisäsi Jukka. – Matintupa lupas kuskata meidät sinne.
Koska mitään erikoista ei tuntunut olevan ohjelmistossani tuona iltana, vastasin myöntävästi.
Vanhempani kielsivät minulta lapsena melkein kaiken vapaa-ajantoiminnan, joka olisi vienyt minut pois kotoani. Näin kävi tälläkin kertaa, joten laskeuduin yläkerran huoneeni ikkunasta paloportaita pitkin talon taakse, jossa pojat ja Matintupa odottivat pikku-Fiatissa.
Zephyrillä saitsingille
Matka syrjäkylän romaanikämpälle ei kestänyt viittätoista minuuttia kauempaa. Vastassa oli, 15-vuotiaan arviointikokemuksellani, tosi vanha mies, jota Vesa kutsui Valafriksi. Meidät kutsuttiin sisään pieneen, savuiseen mökkiin, jossa toinen talon tytöistä tuli heti kauppaamaan minulle pitsiliinoja, joihin minulla ei tietenkään ollut varaa. Vesa sai Zephyrin avaimet, joten matka saattoi alkaa.
– Minkä vapauden ja riippumattomuuden tunteen tuo autoajelu meissä aiheuttikaan? - Matka taittui ja maisemat vaihtuivat, kunnes bensamittari alkoi vaatia suuntaamista kohti lähintä huoltoasemaa. Vesa heittää ilmoille kysymyksen.
– Onks kellään ”täpäkkää”? – Nyt tarttis tankata, tai matka loppuu lyhyeen.
Vesa oli antanut kellonsa lisäksi Valafrille myös viimeiset rahansa. Jukka kaivoi taskustaan vaivaisen vitosen, eikä minulla ollut latin latia taskussani. En ollut varautunut, että joutuisimme tuollaiseen tilanteeseen 30 kilometrin päässä kotoani.
– Miks pyysitte mut mukaan persaukisina? – Tänne nyt palellutaan metsätaipaleelle, jossa ei oo ees liikennettä.
– Älä nyt tärise siinä! – Bensaa on vielä sen verran, että kierrellään ja katotaan, jos näkys autoja, joista vois imasta vähän menovettä. Vesan lausahdus toi esiin sellaisen vaihtoehdon, jota en olisi ikinä voinut edes kuvitella.
Kuinka ollakaan? – Jukka löysi peräluukusta kanisterin ja letkun, joten seuraavaksi oli löydettävä autoja, joihin ei ole suoraa näköyhteyttä mistään.
Tankattiin ja jatkettiin
Kuin ihmeen kaupalla saavuimme iltahämärissä vanhan seurantalon näköisen rakennuksen parkkipaikalle, jossa oli useita autoja parkissa. Etsimme suojaisimman nurkan, ja pojat lähtivät kanistereineen bensanhakumatkalle. Istuin autossa ja jännitin vatsani kipeäksi. Jonkin ajan kuluttua pojat palasivat hengästyneinä täyden kanisterin kanssa. Kertoivat, että talon sisältä kuulunut virrenveisuu ja puhe olivat yhtäkkiä hiljentyneet, joten pojat olivat ottaneet jalat alleen. Jonkin matkan päästä löytyi vielä taloja, joiden pihassa olevista autoista pojat kävivät myös imemässä bensaa. Huolimatta roistomaisesta toiminnastaan, pojat kertoivat varovansa imemästä yhdestä tankista suuria määriä, jotteivät omistajat joudu pulaan huomatessaan bensojensa hävinneen. Pojat sanoivat, että uudemmissa autoissa on joku verkko, jota letku ei läpäise.
Zephyrin saatua bensaa tankkiinsa, olisi ollut viisainta suunnata kohti kotia, mutta kuinka kävikään? – Autoajelu sai ”luovat” ajatukset heräämään, ja mietimme kuin yhdellä päällä, että nythän on keinot pitää auto bensoissaan ja jatkaa mukavaa ajelua pidempäänkin. Tämän yhteisen oivalluksemme kannattelemina suuntasimme kohti Seinäjokea. Rokin soidessa autoradiosta ja matkan taittuessa, aika oli nopeasti vierähtänyt aamuyöhön. Olimme väsyneitä teinejä, jotka kikattelivat puolestakin sanasta. Kuski oli vaihtunut jo pariin kertaan. Itse en uskaltautunut rattiin, mutta pojat vuorottelivat keskenään.
Pysähdyimme lähellä Seinäjokea olevalle tienvarren p-paikalle, jota meillä päin kutsuttiin ”huiluupaikaksi”. Kisailimme keskenämme, kuten koko yön valvoneet nälkäiset teinit vain voivat.
Jukka alkoi yhtäkkiä leikkiä autolla. Hän pyöritteli rattia ja kaasutteli niin, että auto kiisi välillä toinen kylki edellä eteenpäin, kunnes töyssähti nokka edellä syvään ja korkeaan lumipenkkaan. Jokaisella peruutusyrityksellä auto vajosi syvemmälle lumeen, emmekä saaneet sitä enää omin neuvoin liikahtamaankaan.
Olimme lopuksi niin nälkäisiä, että lähdimme liftaamaan kohti Seinäjokea. Pian saimmekin töihin kulkevalta automieheltä kyydin keskustan laitamilla olevaan baariin, jonne jäin odottamaan, poikien mentyä etsimään jotain syötävää. Pojat palasivat mukanaan muutama suklaapatukka, jotka olivat näpistäneet hihaansa läheiseltä huoltoasemalta. Palasimme liftaten takaisin automme luokse, jossa pojat esittelivät myös huoltoasemalta ”mukaan tarttuneet” Lapinleukut, – tuppipuukot, jotka juuri ja juuri peittyivät heidän saappaanvarsiinsa. Yritimme siinä autossa istuessamme suunnitella, millä keinoin saattaisimme päästä jatkamaan matkaamme kotia kohti, kunnes viereemme parkkeerasi poliisiauto.
Tupu, Hupu ja Lupu
Kaksi nuorta poliisia koputtivat automme ikkunaan ja pyysivät astumaan ulos. Poliisit kertoivat jonkun soittaneen heille meistä. En tänä päivänäkään tiedä, miksi poliisille oli soitettu, mutta epäilen, että poikien puukkojen varastaminen oli sittenkin huomattu. Arvoitukseksi on kuitenkin jäänyt, kuinka poliisit osasivat tulla p-paikalle, jossa automme oli. Seuraava etappi oli Seinäjoen poliisiasema, jossa Vesa ja Jukka laitettiin putkaan. Minut poliisit pyysivät kahvihuoneeseensa, jossa toinen poliiseista toi minulle kupillisen kahvia ja ison voileivän, jossa oli kinkkua, juustoa, kurkkua ja tomaattia. En muista, koska leipä ja kahvi olisivat maistuneet yhtä hyviltä. Ei haitannut edes se, että kahvikuppini tyhjennyttyä, pohjalta paljastui vanha kahvirengas. Kävin vielä haastateltavana toisessa huoneessa, jossa kerroin kaiken muun, paitsi bensanhankinta- ja Lapinleuku -tapausta.
Odotellessani poliisiaseman asiakkaiden odotustilassa, Jukka ja Vesa pääsivät myös putkasta ja kuulustelusta. Parin tunnin sisällä poliisiasemalle tuli kotipaikkakuntamme sosiaalitarkkailija ja kaksi poliisia. He pyysivät meidät mukaansa ulkona seisovaan poliisiautoon, jolla meidät oli tarkoitus kuskata omiin koteihimme. En muista heidän sanoneen sanaakaan koko matkan aikana. Minä, Vesa ja Jukka istuimme takapenkillä vierekkäin, kuin Tupu, Hupu ja Lupu. Emme voineet katsoa toisiimme, koska vilkaisukin alkoi naurattaa.
Kotiintulo pelotti koko matkan, eikä hellittänyt tultuamme kotipihaani. Äiti ei tullut ovelle vastaan minua ja sosiaalitarkkailijaa. Kioskin ikkuna näytti peittyvän pöllähtäneistä teininaamoista. Sisälle tultuani, kuulin kioskista huudahduksen.
– Hei, turpa kiinni! – Kuunnellaan mitä sille sanotaan.
Menin huoneeseeni, eikä minulle sanottu mitään. Sosiaalitarkkailija jäi äitini kanssa juttelemaan, eikä koko reissusta kyselty minulta koskaan mitään.
Kioskimme teiniasiakkailla tuntui olevan hauskaa, kertoessamme seikkailustamme.
Jälkeenpäin kerroin koko matkamme myös äidilleni, mutta äitini ei reagoinut silloinkaan kertomaani mitenkään. Kyselin häneltä, kuinka poliisit saivat meistä tiedon ja mitä sosiaalitarkkailija oi puhunut, saamatta mihinkään vastausta. – Epäilen kuitenkin karkureissuni aiheuttaneen sen, että jossain vaiheessa huoneeni ikkunaan ilmestyi munalukko.
Meille kolmelle kokemuksemme oli seikkailu, josta jäi pysyvä muisto. Tapahtumia ja jännitystä oli aivan riittämiin n. vuorokauden mittaiselle ajanjaksolle. Silti korviimme kantautuneet versiot reissustamme sisälsivät paljon enemmän draamaa. – Ihmisillä on kummallinen halu lisätä omiaan.
Meistä kolmesta ei odotettu kehittyvän mitään kelvollista, mutta meidänkin kohdallamme älyn määrä, ympäristön epäilyistä huolimatta, kasvoi.
– Ehkäpä koimme muutamia muitakin seikkailuja kasvumme aikana, mutta läpäisimme kuitenkin kunnialla uraputkemme ja ruuhkavuotemme, lapsenkasvatuksesta puhumattakaan.
Kiitos kun luit tarinani 😊
- Sari -
-Tse-
Linkit
- "Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä" – 15-vuotiaana kotoa karanneen Iidan äiti tietää, millaista on pelätä pahinta
- Kun nuori ottaa hatkat - Poliisi: "Kukaan ei löydy heti"
- Bensavarkaat
- Poliisi huolissaan ilmiöstä - useita 16-17-vuotiaita kiinni auton ratista
- Ajaminen alaikäisenä
Jos tykkäsit julkaisusta,
jaathan sitä eteenpäin, kiitos.
jaathan sitä eteenpäin, kiitos.
