Pakkoauttajat, takapirut

Mikä lienee ollut alkuperäinen tarkoitus, kun osalle ihmisistä luotiin melkein viettiin verrattava halu ns. ”takaa neuvomiseen”? Olisiko ollut alkuihmisellekään hyödyksi, jos metsästyskaveri olisi ollut jatkuvasti antamassa ohjeitaan korvanjuuressa? On ymmärrettävää, että meillä kaikilla on ns. sanaton velvollisuus ja halu ohjata aloittelijaa, koska elämä on osaltaan opittujen taitojen siirtämistä kokeneelta kokemattomammalle. Jostain syystä joillakin ihmisillä tuo ominaisuus on ylikorostuva ja häiritsevä. Sanottakoon heitä tässä jutussa vaikka ”pakkoauttajiksi”.

Onhan näitä. Neuvotaan korjaushommissa ja minkä tahansa tekemisen yhteydessä. Aiheesta kirjoitetaan hauskasti erään toisen jutun yhteydessä:
Lainaus: "Meitä viisastelijoita on aina riittänyt. Aikojen sivu. Voi kuvitella, että kun mustan monoliitin varjossa on alkuihminen yrittänyt hakata kivenpalasella dinosauruksen vuodasta rasvakerrosta irti, niin siinä vieressä on joku vähän aikaa katsellut ja örähtänyt paikallisella murteella jotain neuvoa-antavaa ja rakentavasti ohjaavaa. Oletettavasti tämä prosessinkehitykseen pyrkinyt murahtelu on loppunut siihen, että se työkaluna käytetty kivenpalanen on neuvojan hämmästykseksi löytynyt omasta otsasta."
(Lainaus: http://www.sytyke.org/kuutamolla/tekoaly-tyoyhteisossa/)

Pasianssia ohjattuna

Yksi pakkoauttajuuden voimakkaasti laukaisevista toiminnoista on Pasianssin pelaaminen. Kukapa ei olisi kokenut kutsumattoman auttajan ilmestymistä selkänsä taakse heti, kun yksinpelattavaksi tarkoitettu peli on alkanut rentouttamaan ajatusmaailmaa? Tuntuu siltä, että nämä pakkoauttajat saavat sisäisen auttamiskäskyn heti kun heidän näkökenttäänsä ilmestyy miettivän ilmeen omaava naama. Ihminen saattaa olla tosi mukava ja kiltti muussa kanssakäymisessään, mutta auttamisvietin iskiessä hänestä tulee häiritsevä ja jopa tunkeileva. Keskittymiskyky herpaantuu heti, eikä sen takaisinsaaminen tapahdu hetkessä moisen häirinnän jälkeen.

Kirjoituskokemuksen jaettu ilo?

Toinen, ja mielestäni vielä ärsyttävämpi pakkoauttajan ilmestymistilanne on, kun alat kirjoittaa koneella jotain, jonka sisältöä suunnittelet kirjoittaessasi. Itse kuulun siihen ihmisryhmään, jota kirjoittamisen aloitettuaan, ei häiritse melut, eikä musiikit, mutta pakkoauttajan ilmestyttyä, keskittymiskyky häviää. Pakkoauttaja älähtää heti ensimmäisestä virhelyönnistä, puuttuu kirjoituksen sisältöön, sanajärjestykseen, ehdottaa synonyymejä jne…
Aina on yhtä vaikea löytää oikeaa tapaa, jotta saisi karistettua moisen takapirunsa. Lisäksi pakkoauttaja ei voi hillitä ”autettavan” lisääntyneiden lyöntivirheiden aiheuttaneita naurunpurskahduksiaan. Hän lukee ääneen hassuiksi muodostuneita sanoja ja lausekokonaisuuksia. Huomautus häirinnästä, saa hänet loukkaantumaan. - ”Olisin vain halunnut auttaa”, tai ”Pitäähän se olla kirjoitettu niin, että ymmärtää”, ovat esimerkkejä pakkoauttajan lausahduksista torjunnan jälkeen. Yleensä hän kokee myös tärkeänä kertoa, kuinka kiitollinen itse olisi, jos joku hyvää hyvyyttään haluaisi neuvoa.

Ohjattuna autolla "pöpelikköön"

Tilanne, jossa pakkoauttaja ylittää jopa turvallisuuden rajoja, ilmenee autossa, apukuskin paikalla. Itselläni on ollut juuri sen verran ”vierestä ajajia”, että olen alkanut jännittää autolla-ajoa silloin, kun on yksi tai useampi kyyditettävä.
- Ajoin kerran pikkukatua, vieressäni henkilö, joka koki kyytiläisen velvollisuutenaan olevan mahdollisista vaaroista varoittelun. Olin tietenkin tietoinen tuosta ominaisuudesta, mutta tuolla kyseisellä ajelulla olin vähällä väistää suoraan jalankulkijan päälle.
Käytän laajaa näkökenttääni mielestäni ihan samalla huolellisuudella kuin autoilijat yleensä, joten olin kyllä havainnut tuolla alueella liikkuvan pyöräileviä lapsia, kunnes kyydittäväni tarttui reiteeni, samalla karjaisten: ”Varo!”. Samalla hänen oikea kätensä nousi osoittamaan vasemmalle, jossa pieni poika ajeli polkupyörällä. Refleksinomaisesti tein väistöliikkeen oikealle, jossa käveli nuori nainen kauppakasseineen. Nainen pudotti kassinsa ja itse luultavasti tein uuden korjausliikkeen. Ainakin löin jarrut pohjaan ja pysähdyin. Näin jälkikäteen harmittaa, etten järkytykseltäni saanut noustua autosta. Nainen kasseineen jatkoi matkaansa järkyttynein ilmein. Vasemmalla ajellut pikkupoika ei ollut tulossa kadulle, jolla autollani ajoin. Oli onni, ettei kadulla ollut tuolloin muita autoilijoita.

- Vuosia sitten, nyt jo toiselle paikkakunnalle muuttanut ystäväni, oli usein kyydissäni. Matkajutustelut sisälsivät melkein yksinomaan varoitteluja risteävillä teillä ja kaduilla havaituista ihmisistä, tai jopa siitä, kuinka parkkipaikalta lähtiessämme tulee varoa, etteivät parkissa olevat autot yllättäen peruuta eteemme. Kommentti liikennevaloissa: ”Tässä kannattaa varoa noita, kun lähdet ajamaan”.
Eräänä päivänä sitten kerroin hänelle, että hänen aiheuttamansa jännitys tekee ajamiseni todella epävarmaksi, eikä epävarma kuski ole koskaan turvallinen liikenteessä.
- Emme tavanneet enää autoajeluiden merkeissä.

Jotta pitäisin tämän dokumentin mahdollisimman lyhyenä, en halua kertoa tässä muiden neuvovien ”apukuskieni” edesottamuksia.

Tämän jutun taroitus ei ole pestä omaa pesäänsä puhtaaksi. Kyseisiä ominaisuuksia löytyy ihan vasrmasti allekirjoittaneeltakin. Omasta puolestani toivon, että kykenisin pitämään sisäänrakennetun takapiruni minimissään muita kiusaamasta.

-Tse-

Alla linkkejä tämän sivun aiheista:

• Tehy-lehti: Älä häiritse työkaveriasi jatkuvasti – taustahäly ja puheensorina kuormittavat tarpeeksi
• Ajattelen, siis työskentelen
• Kirjoittamisen ilo
• Vaikeat ihmiset – näin pärjäät hankalien tyyppien kanssa ja vedät heille rajat
• Tutkija: Miesten tulee pitää turpansa kiinni, kun nainen ajaa
• Kuljettajien on keskityttävä ympäröivään liikenteeseen koko ajan. Ei vain oman, vaan myös matkustajiensa ja muiden tienkäyttäjien turvallisuuden vuoksi.

Jos tykkäsit julkaisusta, 
jaathan sitä eteenpäin, kiitos.